Porin Sininauhan blogi

  Lähtö. Ihan ovella, vieressä. Se saa mieleni matalaksi, itkuiseksi, ahdistuneeksi. Kuin mustaakin mustempi pilvi olisi pysähtynyt, jämähtänyt kohdalleni koskaan lähtemättä pois. Se oli tullut jäädäkseen, pysyäkseen ikuisesti. Sen tuoma kylmyys, loputon rankkasade muistuttaa omia tuntemuksiani. Kyyneleet, ne surun tuomat kyyneleet löytävät helposti tiensä sinisiin silmiini. Itku, jonka loppua ei näy horisontissa. Ei vaikka miten katsookin kiikareilla. Paha olo on tullut siten jäädäkseen. Ei ole ulospääsyä.  Olen umpikujassa enkä tiedä mitä tehdä, minne mennä tai miten reagoida vallitsevaan tilanteeseen, joka on pelkästään itse aiheutettu. Omien väärien valintojen vuoksi minun on lähdettävä ja jätettävä taakseni kaikki se rakkaus, tärkeys sekä pysyvyys mitä minulla elämässäni on ja on ollut. Tietoisuus siitä saa oloni jo ennestäänkin huonommaksi.  Voiko tämän huonompaa oloa enää edes olla? Sitä en tiedä, vaikka miten olen yrittänyt sitä miettiä. Minun on sanottava hyvästi niin monille

  Katsot minua.  Katsot elämääni.  Näet minussa vain epätäydellisyyksiä, virheitä.  Harjaamattomat hiukseni, muutamat finnit kasvoillani, silmäpussit molempien silmieni alla sekä päivästä toiseen rohtuneet huuleni olivat samassa melankolisessa asennossa. Huokaisin syvään, sillä toivoin salaa, että tämä jo loppuisi, mutta turhaan. Se taisikin olla vain suuren näytelmän alkusoitto. Näytelmän, joka perustui ikävällä tavalla tositapahtumiin.  Pidättelin hengitystäni, sillä tunsin miten pelko saavutti minut ja koko vartaloni. Pelko siitä, mitä sieltä on vielä tulossa. Hetken huoneessa vallitsi täydellinen hiljaisuus, mutta vain pienen olemattoman hetken. Korvani sekä pieni ja hauras sydämeni joutuivat kuuntelemaan ne kaikki syytökset minusta. Sydämeni hakkasi tuhatta, jos toistakin. Käteni alkoivat hikoilemaan. Oloni muuttui salaman nopeasti levottomaksi, ahdistuneeksi. Mutta se ei ollut ainoa joka esitti hallitsijan pääroolia. Huomasit tärinäni. Katsoit halveksuen. Kuin olisit huut

  Olen kokenut tätä ennenkin, kaikenlaista pahuutta, mutta se on lievä ilmaisu mitä tapahtui 17.10.2005. ___________________________________________ En ikinä unohda niitä poliisien sanoja, kun tullaan putkan ovelle sanomaan, että sinut Jukka Rantala tullaan pidättämään ryöstömurhasta. En reaktioni oli TUSKA, joka oli lievä ilmaisu.   Olin juuri ”koonnut” pöydälle tuhannen palapelin valmiiksi ja se TUHOTAAN LATTIALLE! Tilanne oli toivoton, kaoottinen, täynnä epätoivoa ja tuskaa (jopa itsemurhaa).                           ___________________________________________ MIETIN MITÄ NYT KUN EDESSÄ ON EK (elinkautinen)?                           ___________________________________________ Olin pienessä kopissa ilman sähköä, radioita ja tv:tä. Sitten tajusin onhan mulla kynä ja paperia. Siitä aloin rakentaa omaa päivärytmiäni. Aamupala, punnerrukset, tunnin kävely, KIRJOITTAMINEN JA KIRJOITTAMINEN. Oon jo muutaman ”palan” saanut pöydälle paikoilleen. Alan saamaan pikkuhiljaa itses