Katsot minua.

 

Katsot minua. 

Katsot elämääni. 

Näet minussa vain epätäydellisyyksiä, virheitä. 

Harjaamattomat hiukseni, muutamat finnit kasvoillani, silmäpussit molempien silmieni alla sekä päivästä toiseen rohtuneet huuleni olivat samassa melankolisessa asennossa. Huokaisin syvään, sillä toivoin salaa, että tämä jo loppuisi, mutta turhaan. Se taisikin olla vain suuren näytelmän alkusoitto. Näytelmän, joka perustui ikävällä tavalla tositapahtumiin. 

Pidättelin hengitystäni, sillä tunsin miten pelko saavutti minut ja koko vartaloni. Pelko siitä, mitä sieltä on vielä tulossa. Hetken huoneessa vallitsi täydellinen hiljaisuus, mutta vain pienen olemattoman hetken. Korvani sekä pieni ja hauras sydämeni joutuivat kuuntelemaan ne kaikki syytökset minusta. Sydämeni hakkasi tuhatta, jos toistakin. Käteni alkoivat hikoilemaan. Oloni muuttui salaman nopeasti levottomaksi, ahdistuneeksi. Mutta se ei ollut ainoa joka esitti hallitsijan pääroolia. Huomasit tärinäni. Katsoit halveksuen. Kuin olisit huutanut alentavalla äänensävyllä tarkasti tuijottaen minua, alkoholisti, etkä kykene koskaan muuttumaan. Et ikinä. Miksi edes yrität, kun epäonnistumisten mutkainen sekä kivinen, lähes pystysuora leveä tie on edessäsi, jonka loppua ei näy mustassa horisontissa. Pitikö minun vain niellä tuo totuutena vai ainoastaan toisen mielipiteenä. En kyennyt erottelemaan noiden kahden eroa. Olin menettänyt ajattelukyvyn. Olinko menettänyt siis kaiken? Ainakin itensä kunnioituksen, kun havahduin huomaamaan, et sehän olen minä itse, joka puhun eikä kukaan muu.

 

-Silja Arhinmäki-