Valkoiset, betoniset seinät ympärillä, joita ympäröi jyhkeät muurit. Olen vangittuna omista vääristä valinnoistani. Mieleni on vallannut syvä ahdistus, pohjaton ahdistus, jonka tunnelin päässä ei valoa ole havaittavissa. Auringon herkät säteet tunkeutuvat ikkunastani sisään tuoden pienen toivon kipinän siitä, että tästä on mahdollisuus selvitä. Selvitä voittajana. Sitä on kuitenkin äärimmäisen vaikeaa vielä uskoa. Sillä en pääse vielä vähään aikaan täältä pois. En vaikka miten haluaisinkin, vaikka miten toivoisin. Minun on vaan pakko kestää tämä ahdistus, mutta keinoja siihen ei ole. Tunnen itseni totaaliseksi epäonnistujaksi, mikä saa mieleni entistä huonommaksi, entistä synkemmäksi. Päässäni pyörii vain kysymys että miksi? Miksi minun piti joutua taas tänne? Miksi en oppinut vieläkään? Miksi oi miksi? Opinko koskaan? Sitä en vielä tiedä. On täysin mahdotonta vielä sanoa.
Tunnen miten epätoivon katkerat
kyyneleet valuvat poskiani pitkin alas. Hitaasti, tuskallisesti. Ihan kuin
jokainen pieni, läpinäkyvä kyynel saisi aikaan suuren haavan poskelleni joka ei
koskaan arpeudu ja jonka verenvuoto ei milloinkaan lakkaa. Minuun sattuu
tavalla jolla ei aikaisemmin ole sattunut. Kipu on ylitsepääsemättömän vaikeaa,
lähes mahdotonta. Minun on vain heittäydyttävä kivun syövereisiin sekä antaa
sille oma tila, oma paikka.
- Silja
Kommentit
Lähetä kommentti