Syntyessäni olin perheen pienin. ”Pieni toukka” oli mummi
sanonut, kun pääsin kotiin sairaalasta. Toukaksi minua kutsutaan edelleen. Isä
kuoli minun ollessa vasta vauva, häntä en ole nähnyt edes valokuvasta.
Äidilleni taisin olla lapsi, jonka syntymää hän ei toivonut.
Ensimmäiset kännini join 5-vuotiaana hörppäämällä muutaman
kulauksen keskiolutta. Jouduin lastenkotiin ennen kouluikää, mutta muutaman
päivän kuluttua vanhempi siskoni tuli hakemaan minut pulkalla vetäen kotiin.
Laki oli silloin erilainen kuin nykyään, perheiden asioihin puututtiin
vähemmän. Kotona odottivat väkivaltaiset aikuiset; äitini hakkasi minua ja
isäpuoleni kosti tämän lyömällä äitiä. Pakenin todellisuutta päihteiden
mahdollistamaan toiseen todellisuuteen. Koulun alettua alkoi myös liiman
haistelu ja tupakointi vanhemman pojan opettamana. 9-vuotiaana muutin perheeni
kanssa toiselle paikkakunnalle, kaverit vaihtuivat uusiin ja liima alkoholiin.
Varastelimme kaljaa kaupoista ja seisoimme päällämme, jotta alkoholi
vaikuttaisi nopeammin.
Isoveljeni tutustutti minut kannabikseen 11-vuotiaana.
Perhetuttujen kanssa Ruotsissa vietetty kesä tarjosi mahdollisuuden jatkaa
kannabis-kokeiluja perheeseen kuuluneiden, minua vanhempien, lasten kanssa.
15-vuotiaana kannabis oli jo osa arkeani. Kovemmat huumeet tulivat elämääni
omaan asuntoon muuton myötä 17-vuotiaana; kaikkea tuli kokeiltua heroiinia
lukuun ottamatta. 20 vuotta kestänyt rikos- ja vankilakierre sai tuolloin
alkunsa.
Rikosten ja päihteiden värittämiin vuosiin on mahtunut monta
muutoksen yritystä. Olen ollut muutaman kerran päihdekuntoutuksessa ja
onnistunut viettämään raitista elämää parhaimmillaan yli vuoden. Päihteettä
vietetyt kuukaudet ovat olleet elämäni parasta aikaa. A-killan kautta sain
tukea itselleni ja mahdollisuuden auttaa muita. Muiden auttaminen sai minut
hyvälle mielelle, päivääkään ei vituttanut.
Yritykset ovat lopulta kuitenkin päättyneet retkahduksiin,
koska olen ollut haluton myöntämään, etten koskaan enää voi olla päihteiden
kohtuukäyttäjä. Vankilassa uudenlaisen elämän eteen tehty työ on valunut
hukkaan, jos omaa asuntoa ei ole ollut vapauduttua näköpiirissä. Päihteitä
käyttävien kavereiden luona majailu tai ulkona ja rappukäytävissä vietetyt yöt
johtivat nopeasti takaisin päihteiden sekä rikosten pariin. Kuitenkin koen,
että elämääni on mahtunut paljon myös apua tarjoavia käsiä. Omien ongelmien
sekä avun tarpeen myöntäminen on tuntunut vaikealta.
Kännissä tehdyt virheet toivat minut edellisenä syksynä vankilaan
seitsemättä kertaa.
Nyt keväällä vapauduttuani olen 51- vuotias ja vihdoin
valmis jäämään eläkkeelle rikolliselta uraltani. Ennen varsinaista vapautumista
olen koevapaudessa Tampereella Silta-valmennuksessa, jotta saan mahdollisuuden
hankkia päihteettömiä kavereita ja rakentaa muutenkin uudenlaista elämää siviiliin.
Olen päässyt vaikuttamaan siskontytön valintoihin kertomalla tarinaani siitä,
mihin viattomalta tuntuvat kannabis-kokeilut saattavat pahimmillaan johtaa. Haaveilen
voivani tulevaisuudessa auttaa muitakin kertomalla elämänkokemuksistani; en
toivo itse kokemaani huumeiden aiheuttamaa helvettiä kenenkään kohtaloksi.
Tällä hetkellä odotan toiveikkaana tulevaa. Elämä on
opettanut, että tärkeintä on myöntää ongelmansa itselleen sekä muille. Olen
huomannut, että mahdollisuuksia on tarjolla rajattomasti, jos niihin haluaa
tarttua. Toivotan kaikille rohkeutta katsoa totuutta silmiin ja ottaa
tarvittaessa apua vastaan.
Terveisin Marko
Kommentit
Lähetä kommentti