Siirry pääsisältöön

Toukan tarina/ Tarinani heille, jotka tarvitsevat toivoa


Syntyessäni olin perheen pienin. ”Pieni toukka” oli mummi sanonut, kun pääsin kotiin sairaalasta. Toukaksi minua kutsutaan edelleen. Isä kuoli minun ollessa vasta vauva, häntä en ole nähnyt edes valokuvasta. Äidilleni taisin olla lapsi, jonka syntymää hän ei toivonut.

Ensimmäiset kännini join 5-vuotiaana hörppäämällä muutaman kulauksen keskiolutta. Jouduin lastenkotiin ennen kouluikää, mutta muutaman päivän kuluttua vanhempi siskoni tuli hakemaan minut pulkalla vetäen kotiin. Laki oli silloin erilainen kuin nykyään, perheiden asioihin puututtiin vähemmän. Kotona odottivat väkivaltaiset aikuiset; äitini hakkasi minua ja isäpuoleni kosti tämän lyömällä äitiä. Pakenin todellisuutta päihteiden mahdollistamaan toiseen todellisuuteen. Koulun alettua alkoi myös liiman haistelu ja tupakointi vanhemman pojan opettamana. 9-vuotiaana muutin perheeni kanssa toiselle paikkakunnalle, kaverit vaihtuivat uusiin ja liima alkoholiin. Varastelimme kaljaa kaupoista ja seisoimme päällämme, jotta alkoholi vaikuttaisi nopeammin.

Isoveljeni tutustutti minut kannabikseen 11-vuotiaana. Perhetuttujen kanssa Ruotsissa vietetty kesä tarjosi mahdollisuuden jatkaa kannabis-kokeiluja perheeseen kuuluneiden, minua vanhempien, lasten kanssa. 15-vuotiaana kannabis oli jo osa arkeani. Kovemmat huumeet tulivat elämääni omaan asuntoon muuton myötä 17-vuotiaana; kaikkea tuli kokeiltua heroiinia lukuun ottamatta. 20 vuotta kestänyt rikos- ja vankilakierre sai tuolloin alkunsa.

Rikosten ja päihteiden värittämiin vuosiin on mahtunut monta muutoksen yritystä. Olen ollut muutaman kerran päihdekuntoutuksessa ja onnistunut viettämään raitista elämää parhaimmillaan yli vuoden. Päihteettä vietetyt kuukaudet ovat olleet elämäni parasta aikaa. A-killan kautta sain tukea itselleni ja mahdollisuuden auttaa muita. Muiden auttaminen sai minut hyvälle mielelle, päivääkään ei vituttanut.



Yritykset ovat lopulta kuitenkin päättyneet retkahduksiin, koska olen ollut haluton myöntämään, etten koskaan enää voi olla päihteiden kohtuukäyttäjä. Vankilassa uudenlaisen elämän eteen tehty työ on valunut hukkaan, jos omaa asuntoa ei ole ollut vapauduttua näköpiirissä. Päihteitä käyttävien kavereiden luona majailu tai ulkona ja rappukäytävissä vietetyt yöt johtivat nopeasti takaisin päihteiden sekä rikosten pariin. Kuitenkin koen, että elämääni on mahtunut paljon myös apua tarjoavia käsiä. Omien ongelmien sekä avun tarpeen myöntäminen on tuntunut vaikealta.
Kännissä tehdyt virheet toivat minut edellisenä syksynä vankilaan seitsemättä kertaa. 

Nyt keväällä vapauduttuani olen 51- vuotias ja vihdoin valmis jäämään eläkkeelle rikolliselta uraltani. Ennen varsinaista vapautumista olen koevapaudessa Tampereella Silta-valmennuksessa, jotta saan mahdollisuuden hankkia päihteettömiä kavereita ja rakentaa muutenkin uudenlaista elämää siviiliin. Olen päässyt vaikuttamaan siskontytön valintoihin kertomalla tarinaani siitä, mihin viattomalta tuntuvat kannabis-kokeilut saattavat pahimmillaan johtaa. Haaveilen voivani tulevaisuudessa auttaa muitakin kertomalla elämänkokemuksistani; en toivo itse kokemaani huumeiden aiheuttamaa helvettiä kenenkään kohtaloksi.

Tällä hetkellä odotan toiveikkaana tulevaa. Elämä on opettanut, että tärkeintä on myöntää ongelmansa itselleen sekä muille. Olen huomannut, että mahdollisuuksia on tarjolla rajattomasti, jos niihin haluaa tarttua. Toivotan kaikille rohkeutta katsoa totuutta silmiin ja ottaa tarvittaessa apua vastaan.

                                                                                                                                    Terveisin Marko

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Lähtö

  Lähtö. Ihan ovella, vieressä. Se saa mieleni matalaksi, itkuiseksi, ahdistuneeksi. Kuin mustaakin mustempi pilvi olisi pysähtynyt, jämähtänyt kohdalleni koskaan lähtemättä pois. Se oli tullut jäädäkseen, pysyäkseen ikuisesti. Sen tuoma kylmyys, loputon rankkasade muistuttaa omia tuntemuksiani. Kyyneleet, ne surun tuomat kyyneleet löytävät helposti tiensä sinisiin silmiini. Itku, jonka loppua ei näy horisontissa. Ei vaikka miten katsookin kiikareilla. Paha olo on tullut siten jäädäkseen. Ei ole ulospääsyä.  Olen umpikujassa enkä tiedä mitä tehdä, minne mennä tai miten reagoida vallitsevaan tilanteeseen, joka on pelkästään itse aiheutettu. Omien väärien valintojen vuoksi minun on lähdettävä ja jätettävä taakseni kaikki se rakkaus, tärkeys sekä pysyvyys mitä minulla elämässäni on ja on ollut. Tietoisuus siitä saa oloni jo ennestäänkin huonommaksi.  Voiko tämän huonompaa oloa enää edes olla? Sitä en tiedä, vaikka miten olen yrittänyt sitä miettiä. Minun on sanottava hyvästi...

Esikuvana muille

Joskus on aiheellista pysähtyä miettimään, miten hyvät olot kotimaassamme on verrattuna joihinkin muihin maihin.  Suomessa ihmisillä on yhtäläiset mahdollisuudet tehdä valintoja, sukupuolesta riippumatta. Kaikkialla maailmassa asiat eivät ole näin. Hassiba Boulmerka aloitti juoksemisen vakavasti 10-vuotiaana vuonna 1978. Pian hän jo menestyi voittaen mitaleita alueellisella, kansallisella ja kohta myös kansainvälisellä tasolla. Hassiban ensimmäinen suuri kansainvälinen kilpailu oli Soulin olympiakisat 1988, joissa hän tippui 800 metrin ja 1500 metrin alkuerissä. Hassiban suorituskyky parani hitaasti. Hänen suuri läpimurtonsa tapahtui 1991. Ensimmäinen suuri menestys oli kultaisen liigan voitto Roomassa. 1991 Tokion MM-kisoissa Boulmerka pystyi lyömään kovat venäläiset Dorovskiknin ja Rogasnovan. Välimeren kisoissa Hassiban 800 metrin ja 1500 metrin näyttävä tuplavoitto ei antanut hänelle vain positiivista huomiota uskonnollisissa yhteisöissä. Algerian muslimiryhmät arvosteliv...

KIRJOITTAMALLA KORONAN YLI

Korona-aikana ihmiset joutuvat miettimään, miten ajan saa kotona kulumaan. Omalla kohdallani tekemisen löytäminen on ollut helppoa, sillä olen jo pitkään ollut kiinnostunut urheiluun liittyvästä tietokirjallisuudesta. 80-luvulla luin kirjan nimeltä ”Yleisurheilun 1000 tähteä”, joka esitteli huippu-urheilijoita ja heidän suorituksiaan vuoteen 1983 saakka. Kirjasta sain idean etsiä tietoa kyseisen ajankohdan jälkeisistä maailmanluokan tähdistä haaveenani kirjoittaa jatko-osa lukemalleni teokselle. Tällä hetkellä olen kirjoitusurakkani puolessavälissä, jäljellä on vielä reilut sata kirjoittamatonta menestystarinaa. Viimeksi kirjoittamani osio käsittelee jamaikalaisen, kaksinkertaisen olympiavoittajan Elaine Thompsonin uraa. Thompson on 167 senttinen, 57 kiloinen Manchesterin kunnasta kotoisin oleva pikajuoksija. Lukiossa hän oli hyvä, muttei erinomainen, sprintteri. Lukion jälkeen opinnot Jamaikan teknillisessä yliopistossa mahdollistivat Elainelle ammattimaisen valmennuksen. Vuonna ...